NUTS Pallas 55km. Elämäni pisin juoksu

"Iff you start to feel good during an ultramarathon, don´t worry, you´ll get over it." -- Gene Thibeault

©Liisa 

Juokseminen on aina ollut tärkeä ja rakas urheilumuoto minulle. Erityisesti valmistautumisessa pidemmille vuoristoreissuille se on korvaamaton tapa kohottaa kuntoa täällä tasaisessa Etelä-Suomessa. Viime vuoden Argentiinan reissun jälkeen polveni olivat kipeät pidemmän aikaa ja juoksulenkit jäivät melko satunnaisiksi. Muutaman Pidemmän lenkin juoksin silloin tällöin sen enempää treenaamatta.

Keväällä sain päähänpiston osallistua polkupuolimaratonille Bodomjärvellä, ennen kuin olin ensimmäistäkään kisaa juossut huomasin ilmoittautuneeni myös ensimmäiselle ultramatkalleni heinäkuun lopussa. 55 kilometriä tunturijuoksua Pallakselta Hettaan. Sain myös yllättävän vaivattomasti houkuteltua Eliaksen ja norjalaisen ystäväni Larsin mukaan koitokseen.

Tehotiimi Hetassa

Parin viikon Lofoottien vierailun jälkeen, viime viikolla, Skodan keula kaarsi viimeisestä mutkasta Hetan keskustaan. Asetuimme taloksi vuokraamaamme mökkiin, söimme paljon ja illalla kävimme kisakeskuksena toimivalla hotellilla suorittamassa ilmoittautumisen koitokseen sekä tekemässä joitain varustehankintoja. 55 kilometriä kuulostaa pitkältä matkalta ja tunturijonon siintäessä taivaanrannassa se myös näytti pitkältä matkalta. Mitäköhän tästä tulee.

15 vuotta aiemmin lähdimme yläastekavereideni kanssa kävelemään Hetta-Pallas vaellusreitille. Ennen ensimmäistä tunturivaellustani tunnelma oli varmaankin jotakuinkin sama kuin nyt, ennen ensimmäistä ultrajuoksuani. Silloin saimme jotenkin kulumaan tunturijonon ylitykseen muistaakseni suurinpiirtein seitsemän päivää. Toivottavasti tällä kertaa matka kulkisi hieman joutuisammin.

Elias käy mittaamassa loppusuoran

Vaikka olin väsynyt, uni ei vaan illalla meinannut tulla silmään. Kymmenittäin ajatuksia pyöri mielessä. Minkälaisella vaudilla matkaan pitäisi lähteä? Miten aion tankata kisan aikana? Mitä aamulla pitäisi syödä? Pääsenkö koskaan maaliin?

Aamuyön pikkutunneilla vihdoin nukahdin levottomiin uniin jossa yritän juosta pitkin tunturia mutta jostain syystä en millään löydä oikeaa suuntaa. Aamulla herään yllättävän virkeänä mukava kutkutus vatsassa. Kisapäivä! Tätä on odotettu.

Puoli kuppia kahvia ja kevyt aamupala. Kaikki valmiina pakattuna, juoksuvaatteet päälle ja kengät jalkaan. Vesipullo mukaan ja hotellille, josta bussikuljetus kymmeneltä kohti Pallasta. "Onpa aktiivisen  näköistä porukkaa bussilasteittain" tokaisen Eliakselle kun nousemme hotelli pallaksen pihalla linja-autosta. Koko piha täyttyy värikkäisiin juoksuvaatteisiin sonnustautuneista juoksijoista sekä porotokasta joka on parkkeerannut seuraamaan starttia, kovaäänisistä kuuluu musiikkia joka silloin tällöin katkeaa jonkin tärkeän kuulutuksen tieltä. Ilmassa on hermostuneisuutta, jännitystä sekä urheilunhuumaa.

Ei jännitä yhtään.
©Liisa 

Kieltämättä oma olotilakin on enemmän tai vähemmän hermostunut kun pikkuhiljaa on aika siirtyä lähtöalueelle. Viimeiset onnentoivotukset Eliakselle ja Larsille ja lähtötorven töräytyksen odottelua. 10 minuuttia, 5 minuuttia, minuutti, 10 sekuntia, 5 sekuntia, torvi törähtää ja kahden ja puolen sadan juoksijan joukko alkaa vyöryä lähtöportin läpi. Se on menoa ny!

Viimeiset taktikoinnit Eliaksen kanssa ennen lähtöä
©Liisa 

Sitten soi torvi.....
©Liisa

Reitti alkaa melkoisella nousulla Laukukeron kautta Taivaskerolle. Nousu hajottaa suurta juoksijajoukkoa mukavasti. Itse olen jossain kärkiryhmän takana. Nopeimmat kaverit juoksevat jo kaukana ylempänä mäessä. Juoksu tuntuu hyvältä, tai juoksu on ehkä vähän liioiteltu termi tässä mäessä. Kävelen reippaasti eteenpäin ja välillä otan muutaman juoksuaskeleen. Ohitan jopa muutaman kanssakilpailijan.

Ekan ylämäen alku. Porukassa mennään
©Liisa 

Taivaskeron jälkeen meno tasoittuu ja melko rauhakseen saan jatkaa matkaani läpi kivikkoisen maiseman. Porukka on hajonnut melkoisesti. Väillä alamäkeä ja välillä ylämäkeä. Ei kuitenkaan vielä mitään liian pahaa. Jossain tasaisemmalla kohdalla potkaisen varpaan kiveen ja pian huomaan olevani naamallani kanervikossa. Miten sitä voi kaikkein helpoimmassa kohdassa heittää lipat. Häpeälliset vilkuilut ympärilleni, mutta eihän täällä kukaan ole. Edessä ei näy ketään ja takaatuleva on useamman sadan metrin päässä. Äkkiä ylös ja matka jatkuu.

Tankkauspuolella olen varustautunut kahdella puolenlitran pullolla josta toisessa on geeliä ja toisessa elektrolyyttijuomaa. Lisäksi selässä on 1,5 litraa vettä. Repussa on myös nippu normigeelejä ja enupatukoita.

Muutama kilometri ennen ensimmäistä huoltopistettä alkaa meno vähän tuntua pitkän alamäen jälkeen. Kävelen hetken ja syön energiapatukan. Taas on hyvä jatkaa. Tankkaus on muuten mennyt vähän summittaisesti. Ison geelipullon ongelmana on etten tiedä kuinka paljon sitä kerrallaan otan. Se vähän hämää mieltä. Huollossa täytän jostain syystä toisen pulloista urheilujuomalla. Mulle on aikaisemminkin tullut tästä kamasta huono olo mutta jotenkin en muista sitä, tai en välitä siitä tässä vaiheessa. Väärien päätösten sarja jatkuu. Kymmenen kilsaa myöhemmin seison polunvieressä polviin nojaten ja kakoen vatsansisältöäni jänkälle. Varmaan kaikki mitä olen suuhuni huollon jälkeen laittanut lentää ulos. Olo on sen mukainen. Hetken aikaa on kevyt olo, mutta kuinka pitkään.

Juoksumaastoa

Pienet kauhunsekaiset tunteet kävähtää mielessä. Loppuuko leikki nyt tähän kun elimistössä ei ole enää energiaa. Jatkan matkaa parhaani mukaan kävellen. Syön yhden geelin ja pian toisenkin. Viimeinen suurempi nousu Pyhäkerolle on tuskainen. Valehuippu toisensa jälkeen koittaa lannistaa mielialaa mutta taaperran eteenpäin. Todellisella huipulla istahdan hetkeksi. Syön energiapatukkaa kun Elias jolkottelee kevyin askelin ohitseni. Vaihdmme muutaman sanan. On se kovakuntoinen kaveri. Energiapatukka alkaa tehdä tehtäväänsä ja saan voimaa jatkaa alamäkeen. Alamäki tuntuukin yllätyksekseni jopa nautinnolliselta, energia lisääntyy joka askeleella ja saan edellä menevät juoksijat kiinni.

Heti alamäen jälkeen on toinen huolto jossa täytän vesipullot ja saan syötyä vähän sipsejä. Jatkan pienen huilin jälkeen ja meno tuntuu ihan kelvolliselta ainakin siihen nähden että olen juossut jo maratonin verran mäkisessä maastossa. Pian polku muuttuu hiekkatieksi jota jatkuuu loputtomasti, siltä se ainakin tuntuu. Viimeiset kolme kilometriä on afalttitietä. Tuntuu hyvältä päästä asfaltille juoksemaan ja vauhti kiihtyy. Saan karistettua muutaman kanssakilpailijan kannoilta ja saavun vanhempieni kannustushuutojen siivittämänä maaliin. Aikaa seikkailuun on tähän mennessä kulunut 6h. 49min. ja 50s. ja sijoitukseni kokonaiskilpailussa on 37. Maalissa olen kohtuullisen hyväkuntoisena.

Maalisuoralla

Riutunut mies

Hotellilla odottaa sauna ja uima-allas. Sauna ja kylmä vesi tuntuu mahtavalta juoksun kipeyttämissä pohkeissa. Istuessani pukuhuoneessa olo ei voisi olla parempi. Itse asiassa mulla ei varmaan koskaan ole ollut niin hyvää fiilistä. Hotellin ravintolassa on keittopuffetti. Käymme syömässä. Vielä on palkintojenjako jonka seuraamme ennen kuin suuntaamme mökille. Tänään unta ei tarvitse kauaa odottaa ja nukun levollisesti koko yön.

Kaikenkaikkiaan opettavainen reissu. Tankkaussekoilut pisti vähän harmittamaan mutta onneksi siitä on hyvä ottaa opiksi. Oli myös hienoa ja opettavaista huomata että vaikka jossain vaiheessa tuntui törkeän pahalta, olo meni ohi ja pian taas juokseminen sujui. Olen jostain kirjasta, olisiko ollut Dean Kanazesin Run!, lukenut ultrajuoksujen seinäefekteistä jotka täytyy ylittää, joten jossain vaiheessa osasinkin odottaa homman tuntuvan pahalta. Kuitenkin muutos parempaan suuntaan oli yllättävän nopea.

Tämä oli hieno kisa ja hieno reitti. Suunto näyttää palautumisajakseni 120 tuntia ja toden totta puhuakseni siltä se myös, ainakin tällä hetkellä, tuntuu. Nyt on ollutkin hyvää aikaa suunnitella loppuvuoden juoksuja ja kiipeilyjä. Ensi vuoteenkin on päästy suunnitteluasteella ja hyvältä näyttää jos kaikki suunnitelmat käyvät toteen. Yksi asia on varmaa. Ensi vuonna juoksukisoja tulee olemaan enemmän kalenterissa.

©Emma