Vaarallinen maraton

Aloin jo olla valmistautunut juoksuhommien suhteen talviteloille. Vain pari pienempää juoksukisaa oli tiedossa. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin mieluisan sähköpostin. Pistin ilmoittautumisen keväällä Vaarojen maratonin arvontaan mutta sijoitukseni jonotuslistalla oli 146. enkä millään uskonut pääseväni mukaan leikkiin. Sähköpostissa kuitenkin kyseltiin että olisinko vielä kiinnostunut lähtemään mukaan jos paikka löytyy. Jonotulista oli edennyt tavanomaista nopeammin peruutuspaikkojen lisääntyessä ja yhtäkkiä minulla olikin paikka kauan haaveilemaan juoksukilpailuun. Mikäs siinä! En epäröinyt hetkeäkään. Työvuorot näytti vapaata viikonloppua ja koko kesän juoksutreenit olivat tuottaneet ainakin jonkinnäköistä tulosta. Hyvin ja Luottavaisin fiiliksin matkaan. Sain vielä hommattua kyydin ja hotellihuoneen mitä parhaimmassa seurassa Visan ja Vilin kanssa. Täydellinen maratonmatka Kolille alkoi olla valmiina.

©Karri Pasanen

Viime viikon loppupuolisko menikin sitten syödessä ja levätessä. Juoksin muutaman lyhyen herättelylenkin viikon keskivaiheilla. Pientä jännitystä oli kieltämättä ilmassa. Onneksi pian koitti perjantai ja juoksujalkaa riensin töistä kotiin, nappasin valmiiksi pakatun laukun matkaan ja hyppäsin kevereiden kyytiin määränpäänä Koli. Matka meni joutuisaan. Joroisten Jari-Pekassa vedettiin subit naamaan ja illalla vähän ennen yhtätoista ajelimme myrskyisää hotellin mäkeä ylöspäin kunnes Valio-myrskyssä kaatuilevat puut keskeyttivät matkamme. Nyt oltiin tultu todelliseen erämaahan. Yksi epäonnekas volvo oli jäänyt kuusen alle puristuksiin mutta suuremmilta henkilövahingoita onneksi vältyttiin. Kolin tehokas pelastustoimi hoiti kolme kaatunutta puuta ammattitaitoisesti joten melko pienellä viiveellä saavuimme hotellille, jossa ensihätään kävimme hakemassa kisanumerot.  Lopulta pääsimme painamaan matkan rasittaman pään tyynyyn ja näkemään painajaisia kivisistä poluista ja liukkaista juurakoista.

Uni tuli kuin tilauksesta ja aamuun heräsin virkeänä. Käytiin kevyellä aamupalalla ja saattamassa retkisarja+ultrajuoksijat matkaan. Sen jälkeen vielä kamojen hienosäätöä jonka jälkeen kello lähestyikin uhkaavasti yhdeksää. Oli aika siirtyä lähtöalueelle. Hyvällä tavalla Hermostunut hyörinä  vallitsi juoksijoiden keskuudessa lähtöportin tuntumassa. Lähtö oli porrastettu tavoiteajan mukaan ja mä valitsin ensimmäisen lähdön joka oli tarkoitettu alle 5 tunnin juoksijoille. 

Lähtö olikin sitten sen mukainen. Pieni tunnoksenpoikanen kun sata juoksijaa yrittää tunkea yhdelle metrin leveälle polulle mutta melko pian letka venyi sen verran että matka alkoi edetä. Aika haipakkaa juoksin jonossa alamäkeen ja koitin pysyä parhaani mukaan perässä. Hyvinhän tuo oikeastaan sujui ja ensimmäisessä ylämäessä toivoin jopa että olisi menty hieman kovempaa. Sain kuitenkin pidettyä menohalut hillinnässä ja otin rauhallisesti. Ensimmäiset reilu 15 km on hyvää polkua ja tietä. Se menikin mukavasti rallatellen. Ylämäissä piti ottaa aina pari kävelyaskelta kun jono hidasti. Jossain kympin kohdalla jono hajosi ja sai vähän tilaa enemmän. 

©Karri Pasanen

Juoksu kulki ihan hyvin. Pohkeet oli alusta alkaen vähän kipeät eikä geelit oikein meinanneet upota mutta muuten olotila oli melko hyvä. Olisko tuohon geelien uppoamiseen taas vaikuttanut ennen kisaa juomani urheilujuoma. Mun vatsa ei vaan oo oikeen ystävystynyt noiden urheilujuomien kanssa. No joka tapauksessa juoksu kulki hyvin ja selkiä tuli enemmän vastaan kuin meni ohi. Viimeistään noin 17 kilometrin kohdalla olevassa vesistönylityksessä alkoi porukka hajoamaan kunnolla. Heti ylityksen jälkeen oli eka juomapiste josta imaisin pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Tästä pisteestä polku muuttu selkeästi teknisemmäksi pienen tieosuuden jälkeen. Ensin ylitettiin pienempi Kolinvaara ja sen jälkeen taas pienen tiepätkän jälkeen oli edessä Ryläys. 

©Karri Pasanen

Tuota Ryläystä on monessa paikassa kuumoteltu ja toisaalta taas monessa paikassa on myös ollut ettei se nyt niin paha olekaan mitä sitä kuumotellaan. No eihän se ollutkaan. Tuleehan siinä ylämäkeä ja alamäkeä, mutta tässä osiossa on kyllä reitin parasta polkua. Koko ajan sellasta vähän teknisempää ja mielenkiintoista etenemistä. Välissä maisematkin oli ihan ok jos niitä ehti katsella. Ryläystä riitti kymmenisen kilometriä kahdestakympistä kolmeenkymppiin. Sitten vähän tietä ja pieni metsäpätkä jonka jälkeen olikin vähän pidempi tieosuus. Tässä vaiheessa jaloissa alkoi meno jo hieman painamaan mutta sain koko ajan melko tasaisesti edettyä kohti maalia. Varsinkin tiellä juostessa pohkeet oli tulessa. 

Reitin loppu on oikeastaan aika mukava, ainakin ylämäet. Mulla alkoi jalat olemaan jo sen verran muussina että alamäkeen eteneminen tuotti tuskaa. Lopussa on kaksi nousua joista ensimmäisessä noustaan noin sata metriä ylöspäin ja toisessa sitten ainakin tuplasti enemmän. Ekassa nousussa oikea etureisi kramppasi ja jouduin hetkeksi himmaamaan tahtia. Suolaa naamaan ja matka jatkui. Ylämäkeä seurasi alamäki ennen viimeistä ylämäkeä. Tuo alamäki oli mulle todella vaikea polven kipuilun takia. Kunnialla se tuli ryömittyä alas. Olin helpottunut ettei edessä ollut enää yhtään alamäkeä vaan viimeinen nousu. Siinä ei ainakaan polvi sattuisi. Nousu menikin hyvin ja sain vielä pari selkää. Maalissa olin 4h 40min, ja sekunnit päälle, lähdön jälkeen ja sijoitukseni oli 31. Tossa linkki juoksun specseihin.

Juoksusta jäi hyvä mieli. Pienistä ongelmista huolimatta juoksu kulki melko hyvin ja jaksoin koko matkan. Vaikeudet johtuivat kipuilevista jaloista eikä siitä että esimerkiksi energiat olisivat tyystin loppuneet. Kivun kanssa pystyy kuitenkin elämään ja oikeastaan se kuuluu melko olennaisena osana tähän hommaan. "Ei kipu miestä pahenna".

Varusteista sen verran että kelin puolesta olis melkeen lyhythihsella paidalla pärjännyt. Mulla oli pitkähihanen paita jonka päällä hihanton bt-paita ja kisaliivi. Jalassa oli salomonin kompressioshortsit ja sukkana zeropointin merinovillasukat. Kengiksi otin tälle matkalle Salomonin s-lab speedit. Kenkä on ulkonäöltään kuin vanha fellcross mutta jostain aivan eri planeetalta kuitenkin. Hyvä juosta tasasella sekä poluilla ja pito on lähes täydellinen melkein millä tahansa alustalla. Jotenkin tuntuu että kumi puree jopa märkiin pitkospuihin. Voin lämpimästi suositella jos joku on uusia polkutykkejä hommaamassa.

Varojen maratonilla oheisohjelma ja puitteet oli viimeisen päälle. Ruokaa ja juomaa oli riittämiin. Kolin hotellin kylpyläosasto yllätti hienoudellaan ja illan päätti mahtava Suklaamunat bändi. Voisiko sitä tämän parempaa viikonloppua viettää? Ilman muuta jos vain paikka irtoaa ensi vuonna niin tämä kisa on osa kilpailukalenteria.

Muutenkin ensi vuoden Buff Trail tour kisa-aikataulu on nyt julkaistu ja ensi kesän tavoitteena on kiertää kaikki nuo kilpailut. Koitos alkaa 5.5 bodomjärveltä ja päättyy lokakuussa Vaaroille. Yhteensä kisoja on 7 ja ne ovat matkaltaan 21-55km.

Ensi viikolla on vielä Helsinki City trail-tapahtuma ja parin viikon päästä lähden pienelle matkalle nauttimaan eteläisen Sveitsin lämmöstä. Sen jälkeen alkaa rautaisen kunnon hankkiminen ensi kesäksi.

Syksyn satoa

Uusia haasteita kartoittamassa Kustavin pelloilla

Syksy tuli ja se on monessa suhteessa hienoa aikaa. Kelit alkaa viilenemään ja vaikka välillä vähän satelee, kuulaat syyspäivät jaksavat pitää mielen yllä. Viimeisestä kirjoittelutuokiosta on aikaa. Toisaalta eipä tässä ole mitään kirjoittamisen arvoista tapahtunutkaa. Yksi mukava juoksukilpailu, vähän kiipeilyä,  sammaleen harjaamista, uusia projekteja, liian vaikeita muuveja, juoksemista, kunnonkohottamista ja valmistautumista syksyn koitoksiin.

Viikonloppu tulikin nyt päivän aikaisemmin kun piti, työvuoroista johtuen, ja suuntasinmme minne muuallekkaan kuin Kustavin maaperälle. Etupenkillä istui Olli sekä Tampereen lupaus halkeamakiipeilylle, Emma. Mä jouduin tyytymään Morriksen ja Naksun seuraan takapenkillä. 

Sateinen saari toivotti matkalaiset tervetulleksi ja ensimmäiseksi asetuimme Talouskaupalle kahvittelemaan. Pari munkkia naamaan, ensinnäkin ihan vaan boostaamaan sitä jatkuvaa energiavajetta joka urheilevan nuorukaisen riutuneessa kehossa vallitsee, ja toiseksi, onhan ne munkit vaan aivan sairaan hyviä. Sokerihumalaisin mielin jatkoimme matkaa läpi sateisen maiseman. 

Tutustuimme uuteen kallioon ja Kustavin savipajaan, joka oli siirtynyt talviaukioloon. Mielenkiintoisin juttu sielä oli, ja sekin vaan Naksun ja Morriksen mielestä, pari herkullisen näköistä kania jotka herätti pienten koirien aivojen syövereistä verenhimoisen saalistajan vietin. Sitä tärinää riittikin sitten iltaan asti.

Sateen jatkuessa me päätettiin Ollin kanssa lähteä skouttailemaan kallioita juoksujalkaa. Toinen Tampereen halkeamakunigattarista, Liisa saapui paikalle ja tytöt lähti Riskeläisvuoreen kokeilemaan miten kovaa täytyy puristaa jotta vettä valuvan Seireenin pystyy kiipeämään tihkusateessa.  Me päätettiin Ollin kanssa lähteä lenkille.

Kustavissakin on hyvä juosta. Suunta vaan kartasta ja jalkaa toisen eteen. Juoksimme Hopiavuoresta, Isoniitun kautta Riskeläisvuoreen ja sieltä takasin. Oli muuten mukava juoksureissu. Avokalliota ja harvaa metsikköä, muutamia metsäautoteitä ja jokunen isomman ojan ylitys. Kunnon metsäjuoksu ja matkaa tuli mittariin kolmisentoista kilometriä.

Eilen, lauantaina, lähdettiin kiipeemään kunhan heräiltiin, eli melko myöhään. Mökillä jotenkin uni maistuu aamulla erityisesti. Tamperelaiset olivat menneet menojaan jo useita tunteja aiemmin tekemään kovemman luokan urotekoja. 

Lopulta päädyimme pitkästä aikaa Kuulivuorelle ja kyllähän siitä sitten kehkeytyi oikein mukava kiipeilypäivä. Pari itselle uutta reittiäkin tuli kiivettyä sekä Olli pamautti ensinousun uuteen "boulderiin" ja mä toistin. Boulderi-sanan päällä on heittomerkit siksi koska vieressä menee yhtä korkea köysireitti johon on isketty pultit ja yläankkuri. Todellisuudessa molemmat on ihan oikeesti boulderkorkusia niinkuin oheisesta videosta näkee. Ollin reitissä on muuten Vakka-Suomen siistein poketti! Nimeä ja Greidiä ei ole vielä vahvistettu. Tällaisten urotekojen jälkeen maistui taas tuplapullakahvit talouskaupalla.

Syksy jatkuu ja vielä olisi parit juoksukilpailut ennen talven treeniputkea. Juokseminen on addiktoivaa ja niin kuin olen joskus aiemminkin sanonut se on aivan järjettömän hyvää treeniä vaikkapa kiipeilyäkin silmällä pitäen. Kaikki siis vaan juoksemaan! Kiipeilypuolellakin on syksylle vielä muutamia prokkiksia hampaankolossa. Nyt vaan sitä viileempää keliä kehiin ni pääsee lähettämään.

Pallasvideo

Buff Trail Tour Finland 2015 - NUTS Pallas 55k 

Taas hieno video koettelemuksesta pohjoisessa. Iso kiitos kisanjärjestäjille!

 

 

 

 

Kesäkiikkuja Lofooteilla

Heinäkuussa oli taas aika viettää vuosittaista kesälomaa. Kesäloma supistui tänä vuonna vain kahdeksi viikoksi koska lomia tarvitsee säästää talven kesäseikkailuja varten. Joka tapauksessa, kolmisen viikkoa sitten Skodan keula suuntautui pohjoista kohti. Lähdettiin Morriksen kanssa, täytyyhän jokaisella kunnon kiipeilyreissulla olla kiipeilykoira, ja matkalta poimin Silvolan Eliaksen. Seikkailu oli valmis alkamaan.

Ajelimme muutaman pysähdyksen taktiikalla pikkuhiljaa pohjoista kohti. Lopullinen kohde määrittyi vasta verrattaen myöhään. Itse asiassa kun lähdettiin ajamaan meilla ei ollut ihan tarkkaan tiedossa että minne ollaan menossa mutta auto ohjautui pitkän ajomatkan päätteeksi suomalaiskiipeilijöiden kansoittamalle Kallen leirintäalueelle Lofooteilla.

Lofoottien maisemaan ei voi kyllästyä. Korkealle merenpinnasta nousevat vuoret joiden pohjoiset kallioseinämät kylpevät keskiyön auringossa. Ajantaju katoaa yöttömässä yössä ja ainoa käyttötarkoitus kellolle on tarkistaa kuinka nopeasti juoksulenkit vuorenhuipuille sujuvat. Säät olivat alkureissusta mitä mahtavimmat ja välillä paahtava kuumuus jopa kieltämättä hieman häiritsi toimintaa. Toisaalta onhan se hienoa kun kesälomalla saa flipflop-rusketuksen jalkapöytiin.

Lundeklubben

Päivät kiivettiin ja välillä käytiin uimassa ja yksi meistä taisi hypätä sillaltakin hyvän kiipeilypäivän päätteeksi. Jonain päivänä innostuttiin juoksemaan harjanteita helpommille trekkaushuipuille juoksukunnon ylläpitämiseksi. Suurin juoksukoettelemus oli tulossa reissun lopuksi. KOitettiin aina iltaisin vähän kalastella mutta olisikohan kuuma ilma karkottanut kalat syvempiin vesiin vai mikä lie mutta mitää järkevää kalaa emme onnistuneen narraamaan. Onneksi ravitsumuksemme ei tällä kertaa ollut siitä kiinni.

Pääasiassa kiipesimme vain lyhyempiä reittejä ja Morris vahti reitin juurella köysipussia. Loppureissusta saimme Morriksen hoitoon yhdeksi päiväksi, kiitos Henna, ja saimme mahdollisuuden kiivetä jotain pidempää. Ensin mielessä oli Presteniltä jokin reitti. Seinämä näytti aamulla sitä tutkaillessamme lähinnä enemmän vesiputoukselta kuin nautinnolliselta kiipeilyltä. Edellisten päivien ja aamun sateet olivat tehneet tehtävänsä. Onneksi aina pitää olla varasuunnitelmia emmekä antaneet vastoinkäymisten lannistaa.

Vågakallenin Nordryggen oli toisena vaihtoehtona ja sen pitempää miettimättä lyötiin juoksukengät jalkaan ja lähdimme kipittämään kohti reitin alkua kevyellä varustuksella. Nordryggen on reitti jonka olen jo pidemmän aikaa halunnut kiivetä. Jotenkin mua kiehtoo vuorilla nopeasti liikkuminen. Reitin ei aina tarvitse olla greidiskaalan maksimipäätä hyvän kiipeilykokemuksen saamiseen.Oli hienoa liikkua nopeasti kevyellä varustuksella. Varsinkin isommat vuoret näyttävät niin järjettömän massiivisilta alhaalta katsoessa että nousun onnistuessa nopeasti on tunne huipulla jotenkin jopa epäuskoinen.

Täällähän on vielä lunta. Vågakallenin lähestyminen

Lähestymiseen meiltä meni noin 1,5 tuntia, kiipeilyyn kolmisen tuntia ja takaisin autolle juoksimme 1,5 tuntia. Hieno reitti hienossa paikassa ja ennen kaikkea hieno päivä.

Kiipeilyt kiipeiltyämme oli aika pudistaa Norjan tomut jaloista ja siirtyä Suomen lappiin kohti uusia seikkailuja. Ajoimme Kilpisjärven kautta Enontekiön Hettaan josta olin varannut mökin pariksi vuorokaudeksi. Nyt oli aika juosta vähän tunturissa.

Puffrisset

NUTS Pallas 55km. Elämäni pisin juoksu

"Iff you start to feel good during an ultramarathon, don´t worry, you´ll get over it." -- Gene Thibeault

©Liisa 

Juokseminen on aina ollut tärkeä ja rakas urheilumuoto minulle. Erityisesti valmistautumisessa pidemmille vuoristoreissuille se on korvaamaton tapa kohottaa kuntoa täällä tasaisessa Etelä-Suomessa. Viime vuoden Argentiinan reissun jälkeen polveni olivat kipeät pidemmän aikaa ja juoksulenkit jäivät melko satunnaisiksi. Muutaman Pidemmän lenkin juoksin silloin tällöin sen enempää treenaamatta.

Keväällä sain päähänpiston osallistua polkupuolimaratonille Bodomjärvellä, ennen kuin olin ensimmäistäkään kisaa juossut huomasin ilmoittautuneeni myös ensimmäiselle ultramatkalleni heinäkuun lopussa. 55 kilometriä tunturijuoksua Pallakselta Hettaan. Sain myös yllättävän vaivattomasti houkuteltua Eliaksen ja norjalaisen ystäväni Larsin mukaan koitokseen.

Tehotiimi Hetassa

Parin viikon Lofoottien vierailun jälkeen, viime viikolla, Skodan keula kaarsi viimeisestä mutkasta Hetan keskustaan. Asetuimme taloksi vuokraamaamme mökkiin, söimme paljon ja illalla kävimme kisakeskuksena toimivalla hotellilla suorittamassa ilmoittautumisen koitokseen sekä tekemässä joitain varustehankintoja. 55 kilometriä kuulostaa pitkältä matkalta ja tunturijonon siintäessä taivaanrannassa se myös näytti pitkältä matkalta. Mitäköhän tästä tulee.

15 vuotta aiemmin lähdimme yläastekavereideni kanssa kävelemään Hetta-Pallas vaellusreitille. Ennen ensimmäistä tunturivaellustani tunnelma oli varmaankin jotakuinkin sama kuin nyt, ennen ensimmäistä ultrajuoksuani. Silloin saimme jotenkin kulumaan tunturijonon ylitykseen muistaakseni suurinpiirtein seitsemän päivää. Toivottavasti tällä kertaa matka kulkisi hieman joutuisammin.

Elias käy mittaamassa loppusuoran

Vaikka olin väsynyt, uni ei vaan illalla meinannut tulla silmään. Kymmenittäin ajatuksia pyöri mielessä. Minkälaisella vaudilla matkaan pitäisi lähteä? Miten aion tankata kisan aikana? Mitä aamulla pitäisi syödä? Pääsenkö koskaan maaliin?

Aamuyön pikkutunneilla vihdoin nukahdin levottomiin uniin jossa yritän juosta pitkin tunturia mutta jostain syystä en millään löydä oikeaa suuntaa. Aamulla herään yllättävän virkeänä mukava kutkutus vatsassa. Kisapäivä! Tätä on odotettu.

Puoli kuppia kahvia ja kevyt aamupala. Kaikki valmiina pakattuna, juoksuvaatteet päälle ja kengät jalkaan. Vesipullo mukaan ja hotellille, josta bussikuljetus kymmeneltä kohti Pallasta. "Onpa aktiivisen  näköistä porukkaa bussilasteittain" tokaisen Eliakselle kun nousemme hotelli pallaksen pihalla linja-autosta. Koko piha täyttyy värikkäisiin juoksuvaatteisiin sonnustautuneista juoksijoista sekä porotokasta joka on parkkeerannut seuraamaan starttia, kovaäänisistä kuuluu musiikkia joka silloin tällöin katkeaa jonkin tärkeän kuulutuksen tieltä. Ilmassa on hermostuneisuutta, jännitystä sekä urheilunhuumaa.

Ei jännitä yhtään.
©Liisa 

Kieltämättä oma olotilakin on enemmän tai vähemmän hermostunut kun pikkuhiljaa on aika siirtyä lähtöalueelle. Viimeiset onnentoivotukset Eliakselle ja Larsille ja lähtötorven töräytyksen odottelua. 10 minuuttia, 5 minuuttia, minuutti, 10 sekuntia, 5 sekuntia, torvi törähtää ja kahden ja puolen sadan juoksijan joukko alkaa vyöryä lähtöportin läpi. Se on menoa ny!

Viimeiset taktikoinnit Eliaksen kanssa ennen lähtöä
©Liisa 

Sitten soi torvi.....
©Liisa

Reitti alkaa melkoisella nousulla Laukukeron kautta Taivaskerolle. Nousu hajottaa suurta juoksijajoukkoa mukavasti. Itse olen jossain kärkiryhmän takana. Nopeimmat kaverit juoksevat jo kaukana ylempänä mäessä. Juoksu tuntuu hyvältä, tai juoksu on ehkä vähän liioiteltu termi tässä mäessä. Kävelen reippaasti eteenpäin ja välillä otan muutaman juoksuaskeleen. Ohitan jopa muutaman kanssakilpailijan.

Ekan ylämäen alku. Porukassa mennään
©Liisa 

Taivaskeron jälkeen meno tasoittuu ja melko rauhakseen saan jatkaa matkaani läpi kivikkoisen maiseman. Porukka on hajonnut melkoisesti. Väillä alamäkeä ja välillä ylämäkeä. Ei kuitenkaan vielä mitään liian pahaa. Jossain tasaisemmalla kohdalla potkaisen varpaan kiveen ja pian huomaan olevani naamallani kanervikossa. Miten sitä voi kaikkein helpoimmassa kohdassa heittää lipat. Häpeälliset vilkuilut ympärilleni, mutta eihän täällä kukaan ole. Edessä ei näy ketään ja takaatuleva on useamman sadan metrin päässä. Äkkiä ylös ja matka jatkuu.

Tankkauspuolella olen varustautunut kahdella puolenlitran pullolla josta toisessa on geeliä ja toisessa elektrolyyttijuomaa. Lisäksi selässä on 1,5 litraa vettä. Repussa on myös nippu normigeelejä ja enupatukoita.

Muutama kilometri ennen ensimmäistä huoltopistettä alkaa meno vähän tuntua pitkän alamäen jälkeen. Kävelen hetken ja syön energiapatukan. Taas on hyvä jatkaa. Tankkaus on muuten mennyt vähän summittaisesti. Ison geelipullon ongelmana on etten tiedä kuinka paljon sitä kerrallaan otan. Se vähän hämää mieltä. Huollossa täytän jostain syystä toisen pulloista urheilujuomalla. Mulle on aikaisemminkin tullut tästä kamasta huono olo mutta jotenkin en muista sitä, tai en välitä siitä tässä vaiheessa. Väärien päätösten sarja jatkuu. Kymmenen kilsaa myöhemmin seison polunvieressä polviin nojaten ja kakoen vatsansisältöäni jänkälle. Varmaan kaikki mitä olen suuhuni huollon jälkeen laittanut lentää ulos. Olo on sen mukainen. Hetken aikaa on kevyt olo, mutta kuinka pitkään.

Juoksumaastoa

Pienet kauhunsekaiset tunteet kävähtää mielessä. Loppuuko leikki nyt tähän kun elimistössä ei ole enää energiaa. Jatkan matkaa parhaani mukaan kävellen. Syön yhden geelin ja pian toisenkin. Viimeinen suurempi nousu Pyhäkerolle on tuskainen. Valehuippu toisensa jälkeen koittaa lannistaa mielialaa mutta taaperran eteenpäin. Todellisella huipulla istahdan hetkeksi. Syön energiapatukkaa kun Elias jolkottelee kevyin askelin ohitseni. Vaihdmme muutaman sanan. On se kovakuntoinen kaveri. Energiapatukka alkaa tehdä tehtäväänsä ja saan voimaa jatkaa alamäkeen. Alamäki tuntuukin yllätyksekseni jopa nautinnolliselta, energia lisääntyy joka askeleella ja saan edellä menevät juoksijat kiinni.

Heti alamäen jälkeen on toinen huolto jossa täytän vesipullot ja saan syötyä vähän sipsejä. Jatkan pienen huilin jälkeen ja meno tuntuu ihan kelvolliselta ainakin siihen nähden että olen juossut jo maratonin verran mäkisessä maastossa. Pian polku muuttuu hiekkatieksi jota jatkuuu loputtomasti, siltä se ainakin tuntuu. Viimeiset kolme kilometriä on afalttitietä. Tuntuu hyvältä päästä asfaltille juoksemaan ja vauhti kiihtyy. Saan karistettua muutaman kanssakilpailijan kannoilta ja saavun vanhempieni kannustushuutojen siivittämänä maaliin. Aikaa seikkailuun on tähän mennessä kulunut 6h. 49min. ja 50s. ja sijoitukseni kokonaiskilpailussa on 37. Maalissa olen kohtuullisen hyväkuntoisena.

Maalisuoralla

Riutunut mies

Hotellilla odottaa sauna ja uima-allas. Sauna ja kylmä vesi tuntuu mahtavalta juoksun kipeyttämissä pohkeissa. Istuessani pukuhuoneessa olo ei voisi olla parempi. Itse asiassa mulla ei varmaan koskaan ole ollut niin hyvää fiilistä. Hotellin ravintolassa on keittopuffetti. Käymme syömässä. Vielä on palkintojenjako jonka seuraamme ennen kuin suuntaamme mökille. Tänään unta ei tarvitse kauaa odottaa ja nukun levollisesti koko yön.

Kaikenkaikkiaan opettavainen reissu. Tankkaussekoilut pisti vähän harmittamaan mutta onneksi siitä on hyvä ottaa opiksi. Oli myös hienoa ja opettavaista huomata että vaikka jossain vaiheessa tuntui törkeän pahalta, olo meni ohi ja pian taas juokseminen sujui. Olen jostain kirjasta, olisiko ollut Dean Kanazesin Run!, lukenut ultrajuoksujen seinäefekteistä jotka täytyy ylittää, joten jossain vaiheessa osasinkin odottaa homman tuntuvan pahalta. Kuitenkin muutos parempaan suuntaan oli yllättävän nopea.

Tämä oli hieno kisa ja hieno reitti. Suunto näyttää palautumisajakseni 120 tuntia ja toden totta puhuakseni siltä se myös, ainakin tällä hetkellä, tuntuu. Nyt on ollutkin hyvää aikaa suunnitella loppuvuoden juoksuja ja kiipeilyjä. Ensi vuoteenkin on päästy suunnitteluasteella ja hyvältä näyttää jos kaikki suunnitelmat käyvät toteen. Yksi asia on varmaa. Ensi vuonna juoksukisoja tulee olemaan enemmän kalenterissa.

©Emma

Vierumäki Trail 27.6

Nyt alkuun täytyy pahoitella että kiipeilyblogi näyttää hetkellisesti muuttuneen juoksublogiksi. Toisaalta juokseminen on hyvää treeniä myös kiipeilylle ja voin suositella sitä kaikille.

"Slow and steady wins the race... except in a real race" -joku random liikuntamaikka jenkeistä-

Jännityksen- ja kieltämättä pienehkön kauhunsekaisin tuntein laskin pääni perjantai-iltana tyynylle. Aamulla kello olisi soimassa vartin yli neljä, ja muutaman tunnin kuluttua siitä aloittaisin elämäni ensimmäisen maraton-urakkani. Kyseessä oli siis Vierumäki Trail maraton joka järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa urheiluopiston lähi- ja vähän kauemmissakin maastoissa.

Huoltojoukko: Iskä ja Morris

Sain nukuttua kohtalaisesti ja matka kului suunnitellusti, kiitos isäni joka lähti kuskiksi ja huoltojoukoksi. Pian olinkin lähtöviivalla kisatamineet päällä ja valmiina lähtemään. Parin edellisen päivän vaivannut nilkkakipu oli poissa ja oikeastaan oli todella hyvä fiilis lähteä matkaan kolmen ja puolensadan muun juoksijan kanssa.

©Arto Määttä

Vaikkakin minulta puuttuu suurempi kokemus juoksukilpailuista, olen nyt parina kertana, ensin Bodomilla ja nyt vierumäellä ollut todella positiivisesti yllättynyt kisajärjestelyistä. Hienosti hoidettuja tapahtumia. Vaikka osalistujamäärät on isoja on homma saatu pidettyä hienosti kasassa. Jo pelkästään sen puolesta on hienoa osalistua näihin kisoihin.

© Lasse Hurmalainen

Nyt torvi soi ja väkimassa alkaa liikkua lähtöportin läpi. Ensimmäiset juoksijat lähtevät hurjaa kyytiä mutkaisia polkuja näkymättömiin. Itse otan maltillisemman lähdön ja suuntaan väkijoukon mukana kohti vierumäen polkuja. Väkijoukko venyy ja itse pääsen ihan hyvään asemaan pääjoukon kärjellä. Ensimmäiset viisi kilometriä mennään jonossa mutta sitten suuri ryhmä saa jäädä taakse ja seuraavat kymmenisen kilometriä juoksenkin pienemmässä porukassa. Tasaista puurtamista. Koitan pitää vauhdin mahdollisimman tasaisena ja hyvinhän se onnistuu. 

© Lasse Hurmalainen

Reitin alussa ensimmäiset 10-15 kilometriä oli melkolailla hyviä polkuja, metsäteitä ja pururataa. Keskiosa seuraili vähän teknisempiä polkuja ja välillä mentiin hakkuuaukealla metsäkoneuria. Oli siinä matkalla jotain täysin poluttomiakin osuuksia mutta pääosin helppoa juostavaa vailla sen suurempia korkeuseroja. Lopun viimeinen kymmenen kilometriä oli todella tasaista ja paikoin todella suoraa kangasmetsää. Arvatenkin viimeinen kymppi oli aivan järjettömän uuvuttava ja kilometrit tuntuivat toinen toistaan pidemmiltä. Maaliin pääsy on aina yhtä helpottava tunne. Maassa istuessani koin elämäni ensimmäiset jalkakrampit kun takareisi alko vetämään jalkaa koukkuun. Onneksi noi krampit tuli vasta maalissa eikä esimerkiksi 5 kilsaa ennen maalia. 

Melkeen maalissa

Siihen nähden että kyseesä oli ensimmäinen maraton jonka olen juossut, matka meni mielestäni ihan kelvollisesti. Ensimmäiset 32 kilometriä meni todella kelvollisesti. Meno tuntui kevyeltä ja siihen asti näytti että voisin päästä jopa alle neljän tunnin. Lopussa kuitenkin uupumus koitti kuin yllättäen ja jaloilla ei enää vaan yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan kovempaa. Yksi seikka jota pitää alkaa kehittämään on sileällä juokseminen. Pururadalla ja metsäautoteillä porukka otti mua kiinni mutta heti kun tuli teknisempää polkua sain mennä omia menojani. Varsinkin jos sileitä pätkiä on reitillä paljon, siinä voittaa aivan järjettömästi aikaa melko pienellä efortilla. Kisan tulokset löytyy täältä. 

Mukana mulla oli salomonin kisaliivi 1,5 litran pussilla sekä kahdeksan geeliä. Puolet geeleistä oli kofeiiniboostattuja. Ensimmäiset 5 kilometriä pohkeet tuntuivat jotenkin tukkoisilta mutta ekan geelin jälkeen ne aukesivat ja juoksu alkoi tuntumaan paremmalta. Koko matkan koitin syödä geelejä puolen tunnin välein siten että joka toinen oli normigeeli ja joka toinen kofeiinigeeli, ja se tuntuikin melko hyvältä. Vesimäärä oli tällä kertaa sopiva mutta hiukankaan kuumemmalla kelillä vesi olisi loppunut kesken, nyt se loppui muutama kilsa ennen maalia, joten jonkinnäköinen pullo pitää lisäksi olla. Pullo on lisäksi helpompi täyttää huoltopisteillä. Nesteytyksessä oon kokenut veden parhaaksi ainakin tällaisilla matkoilla päänesteenä. Ehkä pulloon voisi laittaa jotain urheilujuomaa mutta pääasiallisesti sitä nautittuna mulla meinaa laatta lentää pidemmillä juoksuilla.  

Voittajakolmikko

Taas hieno kokemus vaikka jalat onkin olleet tuhannen tohjona nyt viimeiset kolme päivää. Tää oli todella hyvä askel Pallasta ajatellen joka onkin jo alle kuukauden kuluttua. Tietää taas vähän miten keho reagoi tällaisen aktiviteetin parissa, ja osaa paremmin sielä sitten jakaa energiavarantoja. Juoksuna Pallas tulee olemaan luultavimmin aikatavalla erilainen kuin Vierumäki. Korkeuseroa matkalle kertyy varmaan 2,5 kertaisesti ja pituuttakin on reilu kymppi enemmän. Toisaalta Lapin tuntuirimaisema on vertaansa vailla juoksuympäristönä ja se varmasti siivittää menoa jonkin verran. 

Ensi viikolla lähdetään Eliaksen kanssa Norjaan viettämään valmistavaa leiriä ja sieltä sitten Pallakselle. Oikeastaan odotan pallaksen juoksua jo todella paljon. Tää juoksuhomma on siistiä. 

Vielä yksi kuva eiliseltä Hopiavuorelta ettei kiipeilyhomma aivan unohtuisi

Polkuja juosten ja Norjanmaata fiilistellen

Pari viikkoa on ollut vähän laskusuhdannetta kiipeilystä. Jotenkin sitä kesän kynnyksellä aina vähän kyllästyy ja odottelee ehkä tulevia kesän reissuja tai tekee jotain muuta mukavaa. En tosiaan ole unohtanut kiipeilyäkään vaan olen keskimäärin pari kertaa viikossa koittanut käydä kiipeemässä ja välillä oikukkaat säät ovat ajaneet jopa sisälle puristamaan muovia. Siitä ei tosin suurempaa nautintoa tällä kertaa irronnut mutta kait sekin ihan hyvästä treenistä menee jos ei muutakaan ole tarjolla. Odotan todella kesälomaa ja reissua Pohjois-Norjaan. 

Norjaa ei voi kukaan varmastikkaan koskaan hehkuttaa liikaa. Se on vaan niin hieno paikka ja maailmanluokan kiipeilyä riittää joka lähtöön. On boulderia, sporttia, lyhyttä trädiä, bigwallia... ihan mitä tahansa kiipeilystä puhuttaessa voi keksiä, ja paljon. Säät välillä vähän oikuttelee mutta ainakin pienen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa että niin ne oikuttelee kaikkialla muuallakin missä on vuoria. Ja kaiken lisäksi, Norjassa voi kalastaa kun sataa. Heinäkuun puolessä välissä olis tarkoitus suhata Pohjois-Norjaan pariksi viikoksi. Sitä on hyvä fiilistellä.

Toinen asia mistä oon toden teolla innostunut on polkujuoksu, tai amerikkalaisittain sanottuna trail running. Ennen vanhaan puhuttiin maastojuoksusta, vai onko edes sama asia, ja se oli sitä hommaa jota kaikki liikuntatunnilla vihasivat. Kun maastojuoksu on muuttunut polkujuoksuksi ja kaupasta saa ostaa kymmenittäin erilaisia polkujuoksukenkiä, vaatteita, juomasysteemejä tai oikeastaan mitä vaan missä on trail- etuliite on siitä pikkuhiljaa muodostumassa trendilaji. Enkä, jos totta puhutaan, yhtään ihmettele että miksi. Juokseminen on hieno tapa liikkua luonnossa. Pehmeillä poluilla juokseminen rasittaa elimistöä, lähinnä tuki ja liikuntaelimiä, huomattavasti vähemmän kuin asfalttijuokseminen. Tunnet kuin lentäväsi vihreässä metsikössä. Aluksi vauhti on huomattavasti hitaampaa kuin kadulla juostessa mutta pikkuhiljaa kun löytyy sopiva rytmi ja opit lukemaan polkua tarpeeksi monta metriä eteenpäin, vauhti alkaa kiihtyä. Välillä tuntuu että mennään jopa pelottavan lujaa. 

Olin maanantaina juosemassa elämäni toisen polkujuoksukisan Piikkiössä. Ensimmäinen oli Bodomtrail espoossa kuukausi sitten. Kilpaa juoksemisessa on jotain hienoa. En ole aikaisemiin ollut mitenkään kovin kilpailuorientoitunut missään mitä teen, mutta näissä kahdessa juoksukilpailussa on ollut todella hauskaa. Ennen juoksua pieni jännitys kalvaa mahanpohjaa mutta lähtöviivalla pitäisi olla jo varsin seesteinen mieli. Lähtölaukaus, ja kaikki lähtevät pinkomaan minkä kintuistaan pääsevät. Ensin mennään rykelmässä ja sitten alkaa porukka hajoamaan. Itse koittaa pysyä mahdollisimman lähellä kärkeä. 

Luin jostain foorumilta että polkujuoksukisat ratkaistaan alamäessä. Kyllähän alamäkeen pääsee aina mutta jotenkin vaan jalat ei meinaa pysyä aluksi mukana. Alamäkeen kovaa juokseminen juurakkoisilla poluilla onkin oma taiteenlajinsa ja vaatii harjoittelua. Treenien lomassa olen koittanut panostaa erityisesti alamäkijuoksun sujuvuuteen ja piikkiössä siitä olikin hyötyä. Ensimmäisessä pidemmässä alamäessä sain pääjoukon karistettua kannoiltani. Yksi oikean urheilijan näköinen kaveri oli pinkonut alun kilometreillä sen verran kaulaa ettei sen kuromiseen paukut riittäneet. Jotenkin kummassa sain kuitenkin pidettyä jonkunlaista vauhtia yllä ja juoksin toisena maaliin kymmenisen kilsaa myöhemmin. Mittari näytti matkaksi 10,65 km ja lopullinen kilpailuaika oli 51min 50s. Ihan kelpo vauhti.

Jälkeenpäin ajatellen ja Movescountin specsejä katsoen keskivaiheilla juoksua oli pienen pieni tuskaisempi osio. Jaloissa ei missään vaiheessa tuntunut pahalta mutta meinas laatta lentää tosissaan. Luulisinkin että oikeanlaisella tankkauksella tuollaisista polkujuoksupyrähdyksistä nauttisi paljon enemmän.

Kahden viikon päästä koittaa totisempi koettelemus kun Vierumäellä juostaan polkumaratonia. Ajattelin ennen Pallaksen juoksua joka tapauksessa juosta yhden vähän pidemmän lenkin ja tuo sattui juuri sopivasti olemaan ohjelmassa. Ilmoittauduin siis mukaan leikkiin. Saa nähdä miten miehen käy. Treeniohjelma näyttää seuraavaksi kahdeksi viikoksi melko kevyttä lenkkiä ja kisaa kohden kevenevää.

Yksi asia mikä täytyy tarkkaan miettiä on kyllä tuo ravitsemuspuoli. Olen nyt parilla lenkillä laittanut juomapussiin urheilujuomaa mutta se tekee vatsan todella kipeäksi. Parempi kombinaatio mulle taitaa olla pelkän veden juominen ja geelien nauttiminen silloin tällöin. Ainakaan tuolla seoksella ei tule niin järjettömän pahaa oloa. Pääasia kuitenkin että energiaa saa jotenkin sisälle.

Vierumäki tulee olemaan mun ensimmäinen ja toivottavasti ei viimeinen maraton. Kuten yhden ystäväni kanssa juteltiin; metsässä juokseminen on vaan niin siistiä ja maratonmittaisena se tulee varmasti olemaan supersiistiä. Voi vaan kuvitella miten siistiä se on ultramatkan muodossa.

Toukokuu

Kesän kynnyksellä koittaa kokemuksen ukaan aina jossain vaiheessa se hetki kun vaikeiden reittien projektointi käy puuduttavaksi ja on aika kiivetä vähän helpompia reittejä ja ehkäpä hakea kuntoa kesän seikkailuihin. Tämäkään kevät ei tuonut poikkeusta tuohon tavanomaiseen rytmiin vaan nyt viimeiset viikot on kuluneet pitkälti helpomminlla reiteillä. Toki poikkeuksen nimissä oon pari kertaa käynyt koittamassa Kustavin projektia

Se fiilis on aina hieno kun pääsee jotain mitä aikaisempina vuosina on hampaat irvessä koittanut.

Vasta kun alkaa kiipeämään onsaittitason reittejä ja pitää vähän pitempiä taukoja mihin talven treenikaudella on tottunut huomaa miten taas on hitusen verran kehittynyt. Kiipeily on hieno laji kun vielä 15 vuoden jälkeen huomaa joka vuosi vuodelta kehittyvänsä.

Muutamia hinoja kiipeilypäiviä jäi toukokuusta mieleen. Ensimmäisenä varmaan tutustuminen Nostalgiasektoriin Isoniitussa. Jostain syystä en ole aikaisemmin sielä päässyt kiipeämään joten intoa piukassa pääsin kiipeämään uusia linjoja. Yksittäisenä sektorina se onkin yksi Kustavin parhaista. Sopivantasoisia reittejä joilla pari-kolme tuntia saa mukavasti kulumaan. Ei varmasti paljoa mene vikaan jos mainitsen sektorin nimikkoreitin yhdeksi Kustavin parhaisata sen tason reiteistä. Iltasella vielä poikettiin hopiavuoreen josta tuli taas kerran kiivettyä Kylmä hönkä. Voin suositella myös sitä leveämmistä halkeamista kiinnostuneille.

Viime viikolla suuntasimme Morriksen kanssa auton kohti itää. Reissn pääasiallinen  tarkoitus ei tällä kertaa ollut kiipeilyssä mutta sitäkin tuli tehtyä. Kävin taas kerran tutustumassa Kolin bouldertarjontaan, tällä kertaa rantakivellä. Mukavia pikku bouldereita helpolla lähestymisellä ja super-kivenlaadulla. Sain jopa pari tiukkaa probleemaan selätettyä lyhyessä sessiossani. Pari vuotta sitten koittelin Bluetoothia ja totesin sen mahdottomaksi silloin. Nyt sain sen kiivettyä muutamalla hassulla yrityksellä. Hieno linja.

Hiidenkirnu

Morris ottaa lunkisti

Paluumatkalla poikettiin Mäntyharjun kautta. Kävin katsomassa hiidenkirnua Turunvuorella. Suu ammollaan ihastelin sen jylhyyttä. Vaikealta näytti mutta sitä täytyy palata kokeilemaan jonain päivänä. Pienen vesisateen saattelemana ajelin Olhavalle telttailemaan. Jyväskylän pojat lopettelivat kiipeilypäiväänsä kun saavuin paikalle. Aamulla virittelin yläköyden laatalle ja kiipesin muutaman reitin muutamaan kertaan ihan treenimielessä. Oli hienoa olla olhavalla yksinään. Pari turistia kävi rananssa kääntymässä. Muuten vain lammen kaakkurit ja yksi joutsen pitivät meille seuraa. Morris otti aurinkoa saaressa ja mä kiipesin. Iltapäivällä aurinko alkoi korventamaan sen verran kovaa että oli aika pakata rensselit kasaan ja suunnata kohti Turkua. Hieno pieni reissu hienoissa maisemissa.

   

Morris nauttii auringosta

Pakollinen selfie

Olen myös alkanut taas juoksemaan. Aiemmin talvella olin ilmoittautunut helatorstaina juostuun Bodomtrail puolimaratoniin.En ole oikeastaan Patagonian reissun jälkeen kauheasti käynyt poluilla, ja jotenkin valmistautuminen suunnitelmista huolimatta, jäi melko viime tinkaan. Olen aina silloin tällöin kevään aikana juossut lyhyehköjä maastolenkkejä mutta ennen Bodomia ehdin juosta vain pari pitempää lenkkiä. Sen tunsi juostessa. Olin saanut paikan toisesta lähtöryhmästä ja lähdinkin heti alusta kärkiryhmän mukana juoksemaan. Vauhti kärjessä tuntui ensimmäiset 6 kilsaa sopivalta kunnes alkoi hetkelliset vaikeudet. Vatsaa alkoi kramppaamaan ja oli pakko hiljentää vauhtia. Jotenkin sinnittelin ihan ok vauhtia ensimmäisen kierroksen melko helppojuoksuiset polut (12km). Tietysti kovempaakin vauhtia ois voinut juosta mutta niillä mentiin mitä oli. Toinen kierros (9km.)olikin sitten teknisempää maastoa, ainakin alku. Suota ja turvetta sääreen asti ja välillä kahlasin polvia myöten suonsilmässä. Pikkuhiljaa jalkoja alkoi todenteolla painaa mutta koitin pysytellä edellämenevien matkassa ja taisin jopa muutaman ohittaa. Juoksun aikana mulla ei ollut aavistustakan siitä miten pitkään olen juossut ja jo polulla tein päätöksen kävellä ensimmäisenä arkipäivänä kellokaupuille gps-kellon hankintaan. No joka tapauksessa pääsin vihdoin maaliin ja aikaa tuossa taistelussa meni 2h. 10 min ja rapiat päälle. Uskoisin että pienellä reenaamisella tuon ajan saisi uppoamaan parin tunnin paremmalle puolen ja nyt olenkin sitten koittanut reenata.

Vähän on totinen ilme miehellä. ©Petteri Rantanen

Menin jonkinnäköisessä aivohalvauksessa ilmoittautumaan heinäkuun lopussa juostavaan Pallas-Hetta ultrapolkujuoksuun. Siinä riittääkin sitten motivaatiota juoksennella lähimetsissä ja vähän kauempanakin. Gps-kellokin on nyt ranteessa ja siitä on ollut uskomattoman paljon hyötyä juoksemisessa. Etenkin vauhdin rytmittäminen on todella paljon helpompaa. Lisäksi matkaa pystyy seuraamaan ja sykettä jne. jne.. En ole aikaisemmin tutustunut noihin uudenaikaisiin rannetietokoneisiin ja ne on kyllä aikamoisia vekottimia. En tiennyt että suunnon kelloon voi saada tuhansittain erilaisia sovelluksia ja se kertoo koska on taas hyvä aika treenata lisää. En tosiaan osaa sanoa miten paljon noihin kaikkiin palautumisarvoihin yms. kannattaa tuijottaa, mutta varmasti siitä saa jonkinnäköistä osviittaa siitä miten kannattaa harjoitella juoksemista.

Tuo Pallas-Hetta on siis 55km. ultrajuoksu joka mukailee pääosin Hetta-Pallas vaellusreittiä. Korkeuseroa reitille tulee joku 1700 metriä. 

Muistan kun yläasteella käytiin kavereiden kanssa vaeltamassa tuo matka ja oltiin reissussa vissiin 6 päivää. Nyt pitää mennä vähän kovempaa. Diskausraja taitaa olla 13 tuntia ja toivottavasti juoksu kulkisi siten ettei ole pelkoa että menee edes lähelle tuota 13 tuntia. 

Tämä juoksumittelö on siis heinäkuun lopussa ja ennen sitä olisi tarkoitus pyyhältää Pohjois-Norjaan kiipeilemään vähän pitempiä reittejä pariksi viikoksi. Sitä odotellessa.

Loppuun vielä Buff Trail tour Finlandin tekemä kisavideo Bodomtraililta:

 

Vappupiknikviikonloppu

Vappuaattona ei Varsinais-Suomalaisilla kiipeilijöillä, tai en muista tiedä mutta Mulla ja Ollilla, ollut muuta tekemistä kuin ajella Kustaviin. Matka taittui pikkuhiljaa Nousiaisten kautta missä todistettiin Tuomo Vainion hieno toistonousu timakkaan 5.14 boulderiin. Tomi Nytorp on avannut kyseisen linjan jo liki kymmenen vuotta siitten joten toistonousua saatiin odottaa.

Matkalla vappuboulderoimaan

Uutta släbinousua pukkaa

Kustavissa sää oli mitä parhain ja päätimme ottaa rennon vappuaaton fiiliksen Boulderoinnin merkeissä. Mökkisaarestani löytyikin nippu todella hyviä bouldereita ja saimme tehtyä yhteensä 7 ensinousua. Laatubouldereita suurin osa. Pian jo puhelin soikin ja lähdimme hakemaan vahvistusta vappukiipeilytiimiin. Joonas ja Lapa saapuivat illanviettoon. Tehtiin safkaa ja saunottiin.

Olli ja MiniMorriksen toistonousu

Olli samalla reitillä

Vappupäivän aamuna lähdettiin pikkuhiljaa Hopiavuorta kohti, tietenkin Talouskaupan kautta. Eihän vappua voi viettää ilman lämpimiä omenapossumunkkeja ja simaa. Ostettiin parit munkit myös evääksi. Välihuomautuksena täytyy mainita että talouskaupalla on melko yksinkertaiset aukioloajat: Yhtenä päivänä vuodessa suljettu ja se päivä on Joulupäivä joten kiipeilijät saa käytännössä ehkäpä maailman parhaita munkkeja aina.

Hopiavuorella oli yllätykseksi varmaan kymmenkunta autoa parkissa. Hienoa taas nähdä miten halkeamakiipeily vetää harrastajia puoleensa koko eteläisen Suomen alueelta. Harvemmin sielä kuitenkaan mitään ruuhkaa pääsee syntymään.

Emma lähettää pasuunaa

Urotekoihin ei tälläkään reissulla meidän osalta taivuttu vaan pitkälle projektointipainotteisesti kiipeily sujui. Omat yritykseni tyssäsi, jo toistamiseen vuoden aikana, kiilan katkeamiseen. Ensimmäisestä kerrasta en näemmä vielä oppinut että jos vaijeri on rispaantunut, menee kiila melko helposti poikki. Onneksi niputin samaan kasaan pari muutakin kiilaa niin ei tontti tömissyt.

Vaikka ajelimme lauantai-aamuna takaisin Turkuun, ei kiipeilyinto siihen tyssännyt. Kävimme illalla Nousiaisissa Joonaksen kanssa koettelemassa projektia jonka aiemmin keväälä harjasin. Edellisen päivän yrkät painoi vielä kuitenkin sen verran että ensinousu jäi tulevaisuuteen.

Mikä olisikaan parempi tapa päättää vappuviikko kuin pieni sporttikiipeilysessio. Ajelimme sunnuntaina Muurlan Baby face-kalliolle. Siinäpä vasta hieno kallio. Lämppäriksi pari yrkkää Baby faceen jonka jälkeen siirryttiin kokeilemaan Candyuppia. Molemmat ovat todella mahtavia reittejä. Hänkkiä ja melko hyviä otteita ja pulttivarmistukset. Hienoa vaihtelua trädittelytouhuille missä mennää pystysuoraa pintaa huonoilla otteilla... ja varmistuksilla.

Salon seudun kiipeilyt kannattaa ilman muuta päättää AINA Halikon Design hillissä kakkukahvit nauttien. Siinä vasta hyvä kahvila ja suussasulavat kakunpalat.

Katkurun megasläbi

Uutta reittiä Hopiavuoreen sekä parit boulderit

Uusi linja "Sopimaton Tila" kulkee kuvassa köyden oikella puolella olevaa kulmaa/halkeamaa pitkin

On taas säitä pidellyt... Valitettavasti vaan joka ainut kerta kun ollaan oltu Kustavissa on ollut aivan järjettömän kylmää. Vaikeiden reittien kiipeeminen on haastavaa kun ei saa millään pidettyä kroppaa lämpimänä. Eilen muutama auringonsäde puikahti pilvien välistä ja O-P Manni sai tehtyä uuden reitin Hopiavuoreen. Khora-sektorin nimikkolinjasta oikealle erkaneva linja on hienoudessaan ja vaikeudessaan vertaansa vailla Hopiavuoressa, ja mahtava lisä Kustavin n. ysigreidin reitteihin. Reitin nimeksi tuli "Sopimaton Tila". 

Itsekin edistyin oman projektini kanssa mutta iltapäivän tihkusade vesitti liidiyritykset. Täytyy odottaa kelejä. Onneksi säätiedotus lupaa viikonlopulle ja ensi viikolle aurinkoa.

Olli työstää linjaa Hopialla

Pääasiassa viime päivät on kuitenkin ollut parempi pysytellä boulderoinnissa täällä lähikivillä. Uusia reittejäkin on löytynyt. On aina hienoa löytää uusia laatulinjoja, jopa paikoista joissa on kiivetty jo pidemmän aikaa. 

Ilmaa alla

Viime viikolla Ravattulan Muikunvuorelle syntyi kolme uutta laatuboulderia. Tai, kaksi boulderia ja yksi sporttireitti ilman pultteja, on se sen verran korkea boulderiksi. O-P Manni sai tehtyä ensinousun yli kymmenen vuoden takaiseen linjaan. 

Todella hienoa otekiipeilyä hänkillä. Boulderiksi korkeahkot kymmenisen metriä. Flyby 7a+. Toinen Ollin luomus oli myös vanha projekti. Istumalähtö Aeroflot nimiseen boulderiin. Muutama erittäin napakka muuvi lähtöön ja Aeroflot assis sai ensinousunsa... tiukahko 7c+. 

Itse sommittelin vastapäiseen kiveen muutaman voimamuuvin boulderin. German wings 7b+. 

Kaikki em. boulderit on tähtilinjoja. Muutenkin muistui taas mieleen miten hieno paikka tuo Ravattulan kallio on. Erityisesti kivenlaatu on vertaansa vailla. Kannattaa vierailla.

Nyt sitten vaan odottelemaan kelejä niin pääsee taas Kustavin kallioille.